Film-O-Holic.com Juha Rosenqvist
Michael Jacksonin oli tarkoitus hyvästellä esiintymislavat sarjalla konsertteja Lontoon O2-areenalla. Mittavaa show'ta harjoiteltiin kuukausikaupalla. Kamerat tallensivat harjoituksia, sillä materiaalia oli tarkoitus hyödyntää dvd-julkaisussa.Jacksonin äkillinen kuolema vain vähän ennen konserttisarjan alkamista nosti harjoituksissa taltioidun materiaalin aivan uuteen arvoonsa. Kyseessä oli ainutlaatuinen testamentti popin kuninkaan viimeisistä esityksistä. Kallisarvoisesta aineistosta valkokankaille koostettu This Is It -musiikkidokumentti olisi voinut helposti livetä halpahintaiseksi tähden kuolemalla rahastukseksi, mutta onneksi tekijät ovat kunnioittaneet niin Jacksonia kuin hänen fanejaan.
This Is It on audiovisuaalisena elämyksenä upea kokemus ja musiikkidokumenttina onnistunut kokonaisuus. Ohjauksesta on vastannut Kenny Ortega, jonka harteilla oli myös konserttisarjan ohjaus. Keskipisteessä on spektaakkelimaiseen esitykseen valmistautuminen. Henkilökuva, historiikki ja muistelot on viisaasti jätetty pois. Fokus on Jacksonissa artistina.
Michael Jacksonista voi henkilönä olla montaa mieltä, mutta artistina ja taitelijana hän oli ansaitusti popin kuningas. Viisikymppisen Jacksonin laulu ja tanssi on edelleen vangitsevaa. Jacksonin perfektionistinen suhtautuminen esiintymiseensä ja biisiensä soittamiseen herättää kunnioitusta, vaikka ei lukeutuisikaan miehen faneihin. Dokumentin fokus on tässä mielessä hienosti skarpissa. Tarkoitus on luoda Jacksonista kollektiivista muistoa ainutlaatuisena artistina, ja tässä This Is It onnistuu esimerkillisesti.
Musiikkiesitysten harjoituksissa on paikoin todellista imua. Dokumentin soundimaailma tukee hyvin huippusoittajien suorituksia ja meno tempaa väistämättä mukaansa. Riisutulta harjoituslavalta välittyy aito tekemisen meininki, jota ei välttämättä aistisi viimeistä yksityiskohtaansa myöten hiotusta valmiista konsertista. Inhimilliset tekijät ovat nyt läsnä, ja sen annetaan näkyä. Samalla valottuu, kuinka mittavasta projektista suuren show'n suunnittelussa ja valmistelussa on kyse.
Dokumentissa on myös taiten väistetty liiallinen tähtensä ylistäminen ja hymistely. Soittajien ja tanssijoiden puheissa kuuluu enemmän vilpitön kunnioitus Jacksonia kohtaan kuin tarkoituksellinen kehu. Kovin analyyttiseksi tai syväluotaavaksi ei Jacksonista annettua kuvaa voi sanoa, mutta niiden dokumenttien aika on kenties joskus myöhemmin.
This Is It on rehellinen kunnianosoitus Michael Jacksonille ja suuri huomionosoitus hänen faneilleen. Dokumentti myös muistuttaa Jacksonin olleen kaiken mediasirkuksen keskelläkin aito, vertaansa vailla oleva artisti.
This Is It on Michael Jacksonin aiottujen Lontoon-konserttien harjoitusten pohjalta pikaisesti koottu musiikkidokumentti. Onko se siis silkkaa härskiä rahastusta?
Ei ole.
Jacksonin lavashown ohjaaja Kenny Ortega on työstänyt shown harjoitusmateriaalista kokonaisuuden, joka toimii sekä musiikkidokumenttina että rakkaudella tehtynä kunnianosoituksena Jacksonille.
Samalla elokuva tarjoaa pienen kurkistuksen siihen, kuinka Michael Jackson työsti showta. Näemme hänet keskustelemassa teknikoiden kanssa sekä evästämässä muusikkoja ja tanssijoita, jotta kaikki menisi faneja miellyttävällä tavalla. Tähden perfektionismista ei jää epäilystä.
Eri aikoihin kuvatuista harjoitusotoksista on taitavalla leikkauksella koostettu kokonaisuus, joka muodostaa tavallaan yhtenäisen shown.
Näin useimmat kappaleet kuullaan kokonaisina, vaikka esiintyjien vaatteet yhden kappaleen aikana vaihtuvatkin monta kertaa. Kuitenkin ainakin Thriller, jonka esitys sinänsä on näkemisen arvoinen, tulee selvästi levyltä.
This Is It on koottu kahdenlaisesta materiaalista: Jacksonin henkilökohtaiseen käyttöön tarkoitetuista harjoitusotoksista ja taustavoimien kommenteista sekä konserttien taustalle kuvatuista videoista.
Ortegan kunniaksi on sanottava, että hänen on onnistunut rakentaa näistä sekalaisista aineksista viihdyttävä ja vetävä musiikkidokumentti, jossa selkeästi kuuluu Michael Jacksonin oma ääni. Kyyneliä kalastelevaa sentimentaalisuutta Ortega on onneksi kaihtanut.
Heti elokuvan alkuteksteissä sanotaan, että se on suunnattu ennen kaikkea Jacksonin faneille. Mutta kyllä This Is It on kiintoisaa nähtävää kaikille popmusiikista kiinnostuneille, etenkin kun se pistää pakostakin miettimään miten hienoa olisi ollut, jos Michael Jackson olisi saanut kaikin puolin upealta näyttävän shownsa kunnolla tien päälle.
Mesta.Net J.K Silvennoinen
Pelkäsin Michael Jacksonin Lontoon-konserttien valmisteluista kertovan elokuvan koostuvan kuolleen tähden neroutta ääni väristen ylistävien tuttujen ja kylänmiesten kommenteista, joita playbackinä esitetyt musiikkikatkelmat rytmittäisivät. Pelkoni oli aiheeton. Kenny Ortega on onnistunut kokoamaan hajanaisesta aineksesta yllättävän toimivan kokonaisuuden. Pääpaino on musiikilla eikä turhalla ylistyksellä tai sentimentaalisuudella. Kappaleetkin kuullaan pääosin kokonaisina, joskin Jacksonin kesken esitysten vaihtuvat pukineet osoittavat yhtenäisyyden olevan osittainen illuusio.
Elokuvassa annetaan osviittaa siitä, miltä lopputuloksena syntynyt spektaakkeli olisi näyttänyt. Välähdykset pyrotekniikasta, lattian sisältä ponnahtavista tanssijoista, kolmiulotteisesta animaatiosta ja jättiläishämähäkin sisältä kuoriutuvasta popin kuninkaasta muodostavat hauskan kontrastin harjoitusten riisutuille kulisseille ja esiintyjien epäyhtenäisille arkikuteille. Lähes tyhjälle hallille esiintyvä Jacksonkin on kimaltelevien esiintymisasujen sijaan pukeutunut rennompiin vaateparsiin, kuten löysiin Kippari Kalle-housuihin. Ei tarvitse olla meedio arvatakseen, ettei perfektionistina tunnettu Jackson olisi antanut suostumustaan materiaalin levittämiselle elokuvateattereihin.
Ironista kyllä, juuri koruttomuus on yksi elokuvan vahvuuksista – onhan valmiista ja hiotuista kokonaisuuksista nähtävillä jo uraauurtavat musiikkivideot ja Bad- ja Dangerous- kiertueiden konserttitaltioinnit. This is it avaa puolestaan harvinaisen tilaisuuden tarkastella, millaista oli Jacksonin työskentely valokeilan ulkopuolella. Maestro osoittautuu pikkutarkaksi täydellisyyden tavoittelijaksi, joka haluaa vaikuttaa jokaiseen yksityiskohtaan. Harjoitusten tunnelma on hyväntuulinen ja ystävällinen, muttei rento; kenellekään ei näytä olevan epäselvää, mikä on hierarkkinen arvojärjestys tunkiolla. Muusikot, tanssijat ja muu hoviväki käy vuoron perään kumartelemassa popin kuninkaalle, joka muistaa jokaisen korjausehdotuksensa lopuksi mainita sanovansa kaiken ”äärimmäisellä rakkaudella ja kunnioituksella”.
Jacksonin maine ei hänen viimeisinä elinpäivinään ollut puhdas kuin enkelillä, mutta ääni oli. Hän joutuu tosin säästelemään harjoituksissa ääntään ja muistuttaa ulkoisesti haurasta vahanukkea, mutta musiikin alkaessa soida ulkokuoren alta paljastuu energisen ja hyväkuntoisen oloinen, sulava tanssija ja suvereeni esiintyjä. Michael Jackson saa vielä kerran näyttää, mihin hänen asemansa popin kuninkaana pohjautuu.
This is it? Tuskin. Jacksonin kuolemalla tahkotaan rahaa varmasti vielä vuosikausia, ja uusia julkaisuja on luvassa. Rahastuksen maku on tietysti tässäkin tuotoksessa, mutta samalla se on lähtökohtiinsa nähden myös yllättävän viihdyttävä musiikkidokumentti ja onnistunut kunnianosoitus aikansa suurimmalle tähdelle.
Plaza.fi Olli Sulopuisto
This Is It on elokuva Michael Jacksonin ruumiista - sanan molemmissa merkityksissä. Se on harjoitusmateriaaleista koottu konserttielokuva, jonka pääosassa on tanssi ja esiintyminen, molemmat Jacksonin erityisalaa. Se on myös kunnianosoitus ja muistomerkki, jossa ei kertaakaan sanota ääneen, että kohde on kuollut.
Aivan alussa koe-esiintymiseen tulleet tanssijat kertovat kyynelsilmin, miten hienoa on saada olla edes hetki Michaelin kanssa samassa paikassa. Katsoja täydentää ajatuksen: koska häntä ei ole enää olemassa. Kameralle annetut lausunnot ovat elämää suurempia. ”Olen etsinyt merkitystä, uskoa johonkin ja… this is it, tässä se on”, yksi tanssijoista summaa.
Puolikuvat Jacksonin naamasta tuovat mieleen mausoleumissa makaavan Leninin, siinä määrin erikoiselta hän näyttää. Ikään kuin kuolinnaamio olisi asennettu paikalleen kohteen ollessa vielä elossa. Sitten Michael astuu ulos Light Man -puvusta kuin Jeesus konsanaan. Voi itku, pyhimystäkö tässä ollaan pykäämässä?
Onneksi musiikki alkaa soida seuraavaksi. Sillä piru vieköön, kyllähän Jacksonin repertuaarista löytyy aika monta mahtavaa kappaletta, jotka melkein kaikki kuulostavat This Is Itissä upealta, luultavasti paremmilta kuin livenä konsertissakaan. Monin kohdin kuulostaa siltä, että Jackson kiilaa eli laulaa liian aikaisin. Mutta taas toisaalta: mikäpä minä olen MJ:tä neuvomaan noissa asioissa.
Hän on nimittäin perfektionisti. Kriitikko Roger Ebert tulkitsi Jacksonin ja muiden suhteen olevan kohtelias ja arvokas. Minusta taas näyttää siltä, että Mike (kuten kaverit häntä kutsuvat) haluaa ehdottomasti päättää jokaisesta yksityiskohdasta. Yhdessä vaiheessa hän valittaa korvamonitorien tuntuvan siltä kuin joku tunkisi nyrkkiä korvaan ja lisää sitten: ”Sanon tämän rakkaudella, r-a-k-k-a-u-d-e-l-l-a.” Se ei ole kohteliaisuutta, se on kontrollifriikkiyttä.
Toinen esimerkki: Erään kappaleen jälkeen Jackson valittaa (leikkisästi, kaiketi), että muut innostivat häntä revittelemään, vaikka ääntä pitäisi säästellä. Yksi muusikoista kysyy, että ”kai sinä voit edes kerran antaa itsellesi periksi?” ja Michael vastaa ”En voi.”
Elokuvaa tuleekin vahdattua kuin pyhäinjäännöstä. Onko Jackson sekaisin lääkkeistä? Nauttiiko hän esiintymisestä? Kyllä hän aina välillä hymyilee, kun kappale tuntuu menevän hyvin tai ehkä hän kuvittelee yleisön innostuvan. Videokuvauksissa hän imeskelee tikkaria. Kun kosketinsoittaja kysyy, pannaanko soundiin lisää munaa, MJ hihittelee ’muna’-sanalle. Esiintymisessä on tarkkuutta ja kriittisyyttä, mutta seksi niistä puuttuu. Kun Jackson kourii haaroväliään tai laulaa ”You really turn me on”, teot ja sanat ovat tyhjiä. Tunnetta ei ole, vaan hän on täysin aseksuaalinen.
On kiinnostavaa nähdä, millaista on valmistella jättimäistä show’ta. Ensin Jackson juoksee greenscreenin edessä ja sitten näytetään, millainen lopputulos on. (Hemmetin hieno, kun kyse on Smooth Criminalia varten tehdystä noir-pätkästä.) Välillä ohjaaja muistuttaa MJ:tä odottamaan, kun yleisö villiintyy tai pysymään paikallaan odottamassa aplodeja. Samalla se on kiperä muistutus siitä, että nyt nähtävä versio on muotopuoli. Valmiissa taideteoksessa, jos näin teennäistä sanaa voi käyttää, mukana olisi toinenkin osapuoli eli yleisö.
Tosin Jacksonin treenit ovat parempia kuin monen muun valmis show. Elokuvan pääpaino on hyvin selkeästi sen päähenkilössä ja nyt harjoiteltavassa konsertissa. Vanhaa kuvamateriaalia nähdään vain vilaukselta I’ll Be Theren aikana, muuten nostalgisointi on varsin vähäistä. Aikojen muuttumisesta kertoo sekin, että Beat Itin ja Black or Whiten kitararevittelyt soittaa nainen, ja hyvin soittaakin. Sori vaan, Eddie ja Slash.
Siis tiivistettynä: kyseessä on erittäin onnistunut konserttielokuva ja dokumentti Michael Jacksonista. En tiedä, miten kiinnostava se on muutaman vuoden päästä, mutta juuri nyt se tuntuu hyvältä. Lopuksi takaraivoon jää kuitenkin kummittelemaan Renny Harlinin ohjaamassa Ford Fairlanessa kuultu repliikki, jonka ilkeä levy-yhtiöpomo heittää vastikään kuolleesta artististaan: ”Kauhea juttu, mutta hyvä uraliike.” Sillä Michael Jacksonin ruumiillahan tässä bisnestä tehdään.
PlusMiinusNolla:
+ musiikki kuulostaa julmetun hyvältä
+ on kiehtovaa nähdä, miten Jackson työskenteli
- Want You Backistä nähdään ja kuullaan vain tynkäversio
± HD- ja SD-materiaalia sekoittava kuvakerronta täyttää tehtävänsä, mutta ei kohoa sen korkeammalle tasolle
Aivan alussa koe-esiintymiseen tulleet tanssijat kertovat kyynelsilmin, miten hienoa on saada olla edes hetki Michaelin kanssa samassa paikassa. Katsoja täydentää ajatuksen: koska häntä ei ole enää olemassa. Kameralle annetut lausunnot ovat elämää suurempia. ”Olen etsinyt merkitystä, uskoa johonkin ja… this is it, tässä se on”, yksi tanssijoista summaa.
Puolikuvat Jacksonin naamasta tuovat mieleen mausoleumissa makaavan Leninin, siinä määrin erikoiselta hän näyttää. Ikään kuin kuolinnaamio olisi asennettu paikalleen kohteen ollessa vielä elossa. Sitten Michael astuu ulos Light Man -puvusta kuin Jeesus konsanaan. Voi itku, pyhimystäkö tässä ollaan pykäämässä?
Onneksi musiikki alkaa soida seuraavaksi. Sillä piru vieköön, kyllähän Jacksonin repertuaarista löytyy aika monta mahtavaa kappaletta, jotka melkein kaikki kuulostavat This Is Itissä upealta, luultavasti paremmilta kuin livenä konsertissakaan. Monin kohdin kuulostaa siltä, että Jackson kiilaa eli laulaa liian aikaisin. Mutta taas toisaalta: mikäpä minä olen MJ:tä neuvomaan noissa asioissa.
Hän on nimittäin perfektionisti. Kriitikko Roger Ebert tulkitsi Jacksonin ja muiden suhteen olevan kohtelias ja arvokas. Minusta taas näyttää siltä, että Mike (kuten kaverit häntä kutsuvat) haluaa ehdottomasti päättää jokaisesta yksityiskohdasta. Yhdessä vaiheessa hän valittaa korvamonitorien tuntuvan siltä kuin joku tunkisi nyrkkiä korvaan ja lisää sitten: ”Sanon tämän rakkaudella, r-a-k-k-a-u-d-e-l-l-a.” Se ei ole kohteliaisuutta, se on kontrollifriikkiyttä.
Toinen esimerkki: Erään kappaleen jälkeen Jackson valittaa (leikkisästi, kaiketi), että muut innostivat häntä revittelemään, vaikka ääntä pitäisi säästellä. Yksi muusikoista kysyy, että ”kai sinä voit edes kerran antaa itsellesi periksi?” ja Michael vastaa ”En voi.”
Elokuvaa tuleekin vahdattua kuin pyhäinjäännöstä. Onko Jackson sekaisin lääkkeistä? Nauttiiko hän esiintymisestä? Kyllä hän aina välillä hymyilee, kun kappale tuntuu menevän hyvin tai ehkä hän kuvittelee yleisön innostuvan. Videokuvauksissa hän imeskelee tikkaria. Kun kosketinsoittaja kysyy, pannaanko soundiin lisää munaa, MJ hihittelee ’muna’-sanalle. Esiintymisessä on tarkkuutta ja kriittisyyttä, mutta seksi niistä puuttuu. Kun Jackson kourii haaroväliään tai laulaa ”You really turn me on”, teot ja sanat ovat tyhjiä. Tunnetta ei ole, vaan hän on täysin aseksuaalinen.
On kiinnostavaa nähdä, millaista on valmistella jättimäistä show’ta. Ensin Jackson juoksee greenscreenin edessä ja sitten näytetään, millainen lopputulos on. (Hemmetin hieno, kun kyse on Smooth Criminalia varten tehdystä noir-pätkästä.) Välillä ohjaaja muistuttaa MJ:tä odottamaan, kun yleisö villiintyy tai pysymään paikallaan odottamassa aplodeja. Samalla se on kiperä muistutus siitä, että nyt nähtävä versio on muotopuoli. Valmiissa taideteoksessa, jos näin teennäistä sanaa voi käyttää, mukana olisi toinenkin osapuoli eli yleisö.
Tosin Jacksonin treenit ovat parempia kuin monen muun valmis show. Elokuvan pääpaino on hyvin selkeästi sen päähenkilössä ja nyt harjoiteltavassa konsertissa. Vanhaa kuvamateriaalia nähdään vain vilaukselta I’ll Be Theren aikana, muuten nostalgisointi on varsin vähäistä. Aikojen muuttumisesta kertoo sekin, että Beat Itin ja Black or Whiten kitararevittelyt soittaa nainen, ja hyvin soittaakin. Sori vaan, Eddie ja Slash.
Siis tiivistettynä: kyseessä on erittäin onnistunut konserttielokuva ja dokumentti Michael Jacksonista. En tiedä, miten kiinnostava se on muutaman vuoden päästä, mutta juuri nyt se tuntuu hyvältä. Lopuksi takaraivoon jää kuitenkin kummittelemaan Renny Harlinin ohjaamassa Ford Fairlanessa kuultu repliikki, jonka ilkeä levy-yhtiöpomo heittää vastikään kuolleesta artististaan: ”Kauhea juttu, mutta hyvä uraliike.” Sillä Michael Jacksonin ruumiillahan tässä bisnestä tehdään.
PlusMiinusNolla:
+ musiikki kuulostaa julmetun hyvältä
+ on kiehtovaa nähdä, miten Jackson työskenteli
- Want You Backistä nähdään ja kuullaan vain tynkäversio
± HD- ja SD-materiaalia sekoittava kuvakerronta täyttää tehtävänsä, mutta ei kohoa sen korkeammalle tasolle