Michael Jackson syntyi elokuussa 1958. Kuten minäkin. Michael Jackson kasvoi keskilännen lähiöissä. Kuten minäkin. Michael Jacksonilla oli kahdeksan veljeä ja siskoa. Niin minullakin. Kun Michael Jackson oli kuuden vanha, hänestä tuli supertähti ja ehkäpä maailman rakastetuin lapsi. Kun minä olin kuuden vanha, äitini kuoli. Luulen, että Michael veti lyhyemmän korren.
Minulla ei koskaan ollut äitiä, mutta hänellä ei koskaan ollut lapsuutta. Ja kun ihmisellä ei milloinkaan ole jotain, siitä tulee hänelle pakkomielle. Vietin lapsuuteni etsien äitihahmoja; joskus onnistuinkin. Mutta kuinka luot lapsuutesi uudelleen, kun olet maailman suurennuslasin alla koko ikäsi?
On päivänselvää, että Michael Jackson olisi yksi parhaimmista lahjakkuuksista, mitä maailma on koskaan tuntenut... Että kun hän lauloi laulun kunnioitettavassa kahdeksan vuoden iässä, hän sai sinut tuntemaan kuin kokenut aikuinen olisi sanoillaan puristanut sinua sydämestäsi... Että hänen tavassaan liikkua oli Fred Astairen eleganssia ja ja se oli kuin Muhammed Alin lyönnin voima tiivistettynä... Että hänen musiikissaan oli ylimääräinen taso selittämätöntä taikaa, joka ei pelkästään saanut sinua haluamaan tanssia, vaan sai sinut uskomaan, että voit lentää, uskallat unelmoida, olla mitä vain haluat. Koska se on sitä, mitä sankarit tekevät. Ja Michael Jackson oli sankari.
Hän esiintyi jalkapallostadioneilla ympäri maailmaa, hän myi satoja miljoonia levyjä, hän illasti pääministerien ja presidenttien kanssa. Tytöt rakastuivat häneen, pojat rakastuivat häneen, kaikki halusivat tanssia kuin hän, hän ei tuntunut olevan tästä maailmasta, mutta hän oli myös ihminen. Kuten monet esiintyjät, hän oli ujo ja epävarmuuden vainoama.
En voi sanoa, että olisimme olleet hyviä ystäviä, mutta vuonna 1991 päätin, että haluan tuntea hänet paremmin. Pyysin hänet illalliselle: Sanoin, ’Minä tarjoan, minä ajan, vain sinä ja minä.’ Hän suostui ja ilmestyi talolleni ilman henkivartijoita. Ajoimme ravintolaan autollani. Ulkona oli pimeää, mutta hän piti vieläkin aurinkolaseja. Sanoin, ’Michael, minusta tuntuu, että puhun limusiinille, voisitko ottaa pois nuo lasit, jotta voin nähdä silmäsi?’ Hän pysähtyi hetkeksi, sitten hän heitti lasit ikkunasta ulos, katsoi minua vinkaten silmää ja hymyili ja sanoi, ’Näetkö minut nyt, onko tämä parempi?’
Sillä hetkellä näin sekä hänen haavoittuvuutensa että hänen sharminsa. Loppuillallisen ajan yritin rämäpäisesti saada hänet syömään ranskalaisia, juomaan viiniä, syömään jälkiruokaa ja sanomaan rumia sanoja, tekemään asioita, joita hän ei tuntunut antavan itsensä tehdä. Myöhemmin menimme takaisin kotiini katsomaan elokuvaa ja istuimme sohvalla kuin kaksi lasta, ja jossain vaiheessa kesken elokuvan, hänen kätensä pujahti pitämään omaani. Tuntui siltä, että hän etsi ennemminkin ystävää kuin romanssia ja en pistänyt vastaan. Ja siinä hetkessä hän ei tuntunut supertähdeltä, hän tuntui ihmiseltä. Kävimme ulkona yhdessä muutaman kerran ja myöhemmin syystä tai toisesta emme enää pitäneet yhteyttä. Sitten noitavaino alkoi ja negatiivisia juttuja Michaelista alkoi putkahtaa yksi toisensa jälkeen. Tunsin hänen tuskansa. Tiedän miltä tuntuu kävellä katua pitkin ja tuntea kuin koko maailma olisi kääntynyt sinua vastaan. Tiedän millaista on olla avuton ja kykenemätön puolustautumaan, sillä lynkkausjoukon karjunta on niin kovaa, että olet vakuuttunut, ettei sinun ääntäsi tulla koskaan kuulemaan.
Mutta minulla oli lapsuus, ja minulla oli lupa tehdä virheitä ja löytää oma tieni maailmassa ilman parrasvalojen loistetta. Kun kuulin, että Michael on kuollut, olin Lontoossa, oli vain päiviä kiertueeni avaukseen. Michael olisi esiintynyt viikkoa myöhemmin samalla paikalla kuin minä. Sillä hetkellä kaikki mitä pystyin ajattelemaan oli, että olin hylännyt hänet. Että me olimme hylänneet hänet. Että me olimme sallineet tämän suurenmoisen olennon, joka aikoinaan sytytti maailman tuleen, jotenkin valua sormiemmevälistä. Sillä välin, kun hän yritti rakentaa perhettä ja jälleenrakentaa uraansa, me olimme kaikki kiireisiä tuomitsemaan. Suurin osa meistä oli kääntänyt selkänsä hänelle.
Yrittäen epätoivoisesti pitää kiinni hänen muistostaan, menin Internetiin katsomaan videopätkiä hänestä tanssimassa ja laulamassa TV:ssä ja lavalla ja ajattelin, ’Voi Luoja, hän oli niin uniikki, niin omaperäinen, niin harvinainen. Ja koskaan ei enää tule olemaan ketään hänen kaltaistaan.’ Hän oli kuningas. Mutta hän oli myös ihminen ja valitettavasti olemme kaikki ihmisiä ja joskus meidän täytyy menettää asioita ennen kuin voimme todella arvostaa niitä. Haluan lopettaa positiiviseen vireeseen ja sanoa, että poikani, iältään 9 ja 4, ovat hulluna Michael Jacksoniin. Kodissani on paljon haarojen kourimista ja moonwalkausta meneillään, ja vaikuttaa siltä, että aivan uusi sukupolvi on löytänyt hänen neroutensa ja tuo hänet eloon uudelleen. Toivon, että missä tahansa Michael on nyt, hän hymyilee tälle.
Kyllä, kyllä Michael Jackson oli ihminen, mutta hitto vie, hän oli kuningas. Kauan eläköön kuningas.
Suomentanut: ©
Puuris
Espoon modernin taiteen museo EMMA vahvistaa asemiaan kansainvälisen nykytaiteen esittäjänä. Nyt esillä on maailmalla menestyneen videotaiteilijan Candice Breitzin töitä. Breitz käytti menestysteoksessaan Michael Jacksonin ihailijoita.
